pjs muisteloita osa 12

500 kilometriä ja takaisin

minulta kysellään usein onko minulla koti-ikävää- olen syntynyt ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni sodankylän karuissa maisemissa. tuohon kysymykseen vastaan kyllä. nyt neljättä vuotta haapavedellä asuneena voin sanoa että veri vetää takaisin sodankylään. mutta ei vielä.
olen kotiutunut hyvin pieneen rivitalonpätkäämme mieheni kainaloon. siihen huusholliin olen kotini rakentanut. silti välillä tuntuu pakottava tarve päästä takaisin lappiin. lapsuuteni maisemiin. muutaman kerran vuodessa tarve käy sietämättömäksi ja pakkaammekin auton ja käännämme nokan kohti pohjoista. ensimmäiset kilometrit ovat lapsekasta innostusta täynnä. tullessamme kemiin istuinlihakset alkavat olemaan jo puutuneet ja olo tukala. oltaisiimpa jo perillä.
napapiirin jälkeen lapsekas innostuneisuus alkaa nostaa päätään. kohta ollaan kotona. viimein vanhempieni kotiin päästyämme pääsemme täpötäyteen ladattuun ruokapöytään ja lämpimään puusaunaan. mikä ihana tunne olla kotona.
muutaman kotona oleskellun päivän jälkeen tulee taas koti-ikävä. tällä kertaa haapavedelle. pakkaamme taas automme ja käännämme nokan etelään. lapsekas innostus jaksaa riehua sisälläni rovaniemelle asti ja piiloutuu taas ennen kemiä. voi kun on pitkä matka. oulussa innostus muuttuu odottavaksi levottomuudeksi. mitähän tällä kertaa haapavedellä on tapahtunut poissaolomme aikana? vastaantulevia autoja alkaa tutkimaan tarkemmin, josko tulisi tuttuja vastaan. pulkkilassa jännitys on sietämätön, onko kämppämme jäätynyt kokonaan, toimiko peruslämmitys? tuttujen autojen kyttäily vaihtuu puhelimella soitteluun. pitäähän se heti soittaa ystäville. tuoreet kuulumiset päivitellä ja sopia kahvitteluajankohtia.
viimein auto seisahtuu kotipihaan. mikä ihana tunne on päästä takaisin omaan jäätäväään kämppään. talvipakjkaset huomaa lattiaan jäätyneistä kengistä. oi rakas oma pieni kämppä. synnyinkotiin on ikävä ja siellä on ihana käydä mutta matkustamisen paras puoli on kotiin paluu.